Sukellus syötön saloihin

Tässäpä pieni maistiainen lauantain Tiikerit-matsin käsiohjelman sisällöstä:

Monella suulla on sanottu ja todeksi todettu, että lentopallo on syöttö/vastaanottopeli.
Sukelletaanpas hetkiseksi syötön saloihin.
Karkeasti jaoteltuna syöttöjä on kahta sorttia – niinsanottu hyppysyöttö ja leijasyöttö. Viime aikoina on otettu käyttöön myös näiden yhdistelmä, jota hybridiksi kutsutaan.

Äkkiä voisi ajatella, että syöttö on sitä parempi, mitä lujemmin pallo kulkee.
Periaatteessa kyllä – ja toisaalta taas ei.
Leijasyötössä pelaja yrittää saada pallon liikkeelle niin, ettei se pyöri lainkaan oman akselinsa ympäri. Lentopallo on varsin kevyt, ja aerodynamiikan lait saavat aikaan sen, että pallon lentorata ei ole vakio. Vähän niin kuin syksyllä puusta maahan putoava lehti, joka liihottelee maahan satunnaista ja poukkoilevaa reittiä. Vastaanottaja luulee olevansa täsmälleen pallon kulkureitillä, vaan se pahalainen muuttaakin kurssiaan ratkaisevat sentit juuri ennen pallokosketusta.

Nyt tullaan tuohon periaatteessa-osioon. Jotta tuo poukkoilevuus saavutettaisiin, pallon täytyy kulkea varsin lujaa. Alakautta kaaressa syötetty pallo ei paljoa poukkoile.
Seuratkaapas joukkueestamme esimerkiksi passari Brett Shewardin ja keskipelaja Tommi Siirilän syöttöjä. Ne ovat leijoja, mutta yllättävän vaikeita vastustajalle.

Hyppysyötössä pelaaja yrittää saada palloon mahdollisimman voimakkaan yläkierteen, ja se tapahtuu, jos pallo pyörii oman vaaka-akselinsa ympäri eteenpäin.
Jo mainitut aerodynamiikan lait määräävät tässä tapauksessa, että pallon lentorata on suhteellisen vakio – kuten vaikkapa tennispallon reitti, kun huippupelaaja pamauttaa yläkierteisen ykkössyötön vauhtiin.

Yläkierteisen syötön teho perustuu siihen, että pallon lentorata on voimakkaasti laskeva. Pelivälinettä voi siis laittaa matkaan paljon suuremmalla voimalla kuin leijasyötössä ilman pelkoa siitä, että pallo matkaa pelikentän yli suoraan päätykahvioon. Vastaanottajalla ei siis ole yhtään liikaa aikaa ehtiä pallon alle asettelemaan käsiään niin, että Mikasa löytää tiensä passarin hyppysiin.

Kun hyppysyöttäjä valmistautuu suoritukseensa, vastaanottajat (heitä on kolme, joskus jopa neljä) ryhmittäytyvät varsin lähelle takarajaa. Hyppysyöttäjän kikkapakista löytyy kuitenkin myös rulla. Siinä syöttäjä ottaa pois tehoja eteenpäin viemisestä ja lisää niitä pallon pyörimisliikkeeseen – ja kappas – pallon lentorata on voimakkaan kaareva ja Mikasa putoaa takakentällä päivystävien vastaanottajien eteen.
Tällaista näet varmimmin, kun kohdistat huomiosi Joonas Jokelan syöttöihin.

Edellä mainittu hybridi ottaa hyppysyötöstä sen, että pallo lähtee korkealta – leijasta puolestaan sen, että palloon ei lyödä kierrettä.
Korkealta, kovaa, ailahtelevalla lentoradalla – vaikuttaisi toimivalta kombinaatiolta.